ABR-terapian kehittäjän oma esittely 

leonid_blyum.jpg
Leonid Blyum:

Totuuden nimessä on sanottava, että tällaiset itsensä esittelyt ovat aina olleet mielestäni jotenkin epäluonnollisia, koska ihmisten pitäisi aina ennemminkin arvostella toistensa tekemisiä ja saavutuksia kuin henkilökohtaisia ominaisuuksia kaikkine puutteineen. Ymmärrän kuitenkin, että mikä tahansa erityislasten kuntoutusta koskeva asia on herkkää aluetta ja vanhemmat todella haluavat tietää enemmän henkilöstä, jonka kanssa ovat tekemisissä.

Ensinnäkin, "kyllä" - olen ollut täysin uppoutuneena kuntoutusasioihin yli 16 vuoden ajan, mutta "ei" - en ole lääketieteen ammattilainen.

Alkuun opiskelin matematiikkaa ja taloustieteitä, enkä tosiaan ikinä suunnitellut tekeväni käytännön hoitotyötä, vaikka isäni on maan näkyvimpiä manuaalisen terapian hahmoja. Kasvoimme erillemme, enkä tuntenut mitään mielenkiintoa lääketieteeseen.

Kuitenkin valmistuttuani vietin kesän isäni kanssa ja innostuin biomekaniikan monimuotoisuudesta ja kauneudesta hänen karkeiden, mutta elävien selitystensä ja demonstraatiodensa ansiosta, aluksi kuitenkin täysin teoreettisella tasolla. Halusin oppia lisää ja jatkoin työskentelyä hänen kanssaan, yhä vain se teoreettinen puoli mielessäni.

Isäni oli kuitenkin tarpeeksi viisas esitelläkseen minulle tämän käytännön työn sovellettuna biomekaniikkana, joka oli välttämätön vaihe todella syvän teoreettisen tiedon omaksumiseksi. Sen seurauksena opin häneltä runsaasti kehotyöskentelyn menetelmiä, jotka vaihtelivat erilaisista hierontatekniikoista kiropraktiikan kaltaisiin manipulaatioihin ja kotikuntoutusmenetelmiin. Tämä seitsemän vuoden jakso oli kuin täysimittainen "oppisopimusjakso", jonka aikana teimme jatkuvasti 100 tuntisia työviikkoja ilman lomia.
Isäni klinikalla hoidettiin laaja-alaisesti erilaisia liikuntaelimistön ongelmia, jotka vaihtelivat tavallisista selkäkivuista monimutkaisiin vammoihin kuten SCI (selkäydinvaurio), TBI (traumaattinen aivovaurio) ja CP.

Viimeisin näistä, CP, on aina kiehtonut minua sen hämmästyttävän monimutkaisen ja moniulotteisen luonteen vuoksi ja myös koska kunnioitan näitä potilaita sekä heidän vanhempiaan, jotka eivät ole luovuttaneet todella vaikeidenkaan haasteiden edessä. Myönnän, että eteenpäin vievänä voimana minulla on aina ollut ja on yhä tiedonjano, kun yritän ratkoa luontoäidin luomia arvoituksia. Kaikki muu on toissijaista. Järkeilin siis yksinkertaisesti, että miksi uhrata aikaa ja nähdä vaivaa "tavallisen selkäkivun" tai muiden hyvin paikallisten ongelmien vuoksi, koska ne ovat vain osittaisia ongelmia eivätkä riittävän monimutkaisia. Niitä hoitaessa saa kyllä mukavan toimeentulon, mutta ne eivät ole kokonaisen elämäntyön arvoisia.

Ja toinen asia mikä on sanottava on, että kammoksun todella leikkauksia. Mielestäni CP-lapsille tehtävät niin kutsutut suunnitellut leikkaukset ovat älyllisen tappion hyväksymistä. Näen asian niin, että leikkauksen tekeminen tarkoittaa sen asian hyväksymistä, että ei-invasiivisten, niin kutsuttujen konservatiivisten menetelmien kanssa on epäonnistuttu.

Minua ihmetytti aina miksi niin harva ammattilainen näki asian samalla tavalla. Olen lukenut suuren määrän lääkärien kirjoittamia kirjoja konservatiivisista hoitomuodoista, joissa pohditaan syitä hoitojen epäonnistumiseen. En koskaan kuitenkaan vakuuttunut siitä, että vamman "parantumaton" luonne olisi ollut syynä siihen, ettei ei-invasiivisillä menetelmillä onnistuttu saavuttamaan mitään pysyviä tuloksia. Minusta tuntui aina, että he yksinkertaisesti luovuttivat liian aikaisin, myöntäen tappion ennen kuin edes kunnolla aloittivat ja olivat aivan liian auliita luovuttamaan lapsen kirurgin käsiin. On vaikea selittää miksi, mutta kaikki minussa protestoi aivovammaiselle lapselle tehtyä "suunniteltua leikkausta" vastaan. En kiellä, etteikö se joskus toimisi tehden olon mukavammaksi, joskus jopa toiminnallisuutta parantaen, mutta silti niin raju puuttuminen niin heikkoihin lapsiin ei todellakaan tunnu minusta oikealta ja sanoisinko, että se vaikuttaa minun harmonian tunteeseeni, peruskäsitykseeni siitä mikä on oikein, mikä väärin. Niinpä kun minulta loppuu vauhti, avaan kirurgiaa käsittelevän kirjan ja lataan itseni uudelleen, koska kirjan jokainen sivu saa vereni kiehumaan epäoikeudenmukaisuudesta ja havaintojeni mukaan aina vain umpikujaan johtavasta järkeilystä.

Siispä luonnollisesti oma mielipiteeni on, että kulutettu aika ja nähty vaiva eivät ole esteenä, jos niillä "voidaan välttää leikkaus". Siksi tavoitteeni onkin aina ollut hyvin selkeä: miten saavuttaa maksimaaliset tulokset ilman leikkauksia tai muita invasiivisia toimenpiteitä, kuten botox, baclofenpumput jne.

Tänä päivänä ABR:n selkeänä mottona on "ei mitään väkipakolla tehtyä", mutta pitkä tie on jouduttu kulkemaan ennen kuin tämä tuli mahdolliseksi.

Alussa isäni klinikalla operoitiin periaatteella "kivutta ei mitään saavuteta". Meillä oli kuukausittain intensiivikursseja, joissa tehtiin luustoon kohdistuvia manipulaatioita ja voimakasta venyttelyä. Saimme aikaan hyvinkin vaikuttavia tuloksia, ryhdin ja liikkuvuuden parantumista. Mutta tuli haasteitakin, saavutetut tulokset jäivät usein hyvin lyhytaikaiseksi. Osasimme tehokkaasti vapauttaa jäykkiä niveliä ja lihaksia, mutta ajan kuluessa jäimme kyllä toiseksi, sillä myös aina läsnä oleva kudosten heikkous ei parantunut. Siksi seuraava luonnollinen vaihe oli lisätä ohjelmaamme vahvistavia harjoituksia. Tämä tapahtui vuoden 1997 paikkeilla ja minun vastuulleni jäi tämän projektin vetäminen, koska olin persoonaltani tarpeeksi tunnollinen ja pikkutarkka opettamaan vanhempia tyhjältä pohjalta.

Ohjelmamme suurimmat haasteet ilmenivät välittömästi, kun teimme vaikeasti vammaisille lapsille ja aikuisille näitä vahvistavia harjoituksia. Vahvistaminen vaati valtavasti työtä ja aikaa, jotta mitään kouriintuntuvia tuloksia saatiin aikaan. Vahvistamisen täytyi olla passiivista, toisen henkilön tekemää, koska CP-lapsella tai kellään muulla, jolla on vaikea motorinen vamma, ei juurikaan ole omaa, tahdonvaraista hallintaa niillä alueilla, jotka eniten kaipaavat vahvistamista.

Aluksi käytimme klinikalla ammattilaisten apua, mutta se oli erittäin kallista. Ammattilaisen palkkakustannukset, 40-80 tuntia kuukaudessa – aika harvalla oli varaa siihen. Nämä rajoitukset johtivat ainoaan mahdolliseen ratkaisuun - opettaa suoraan perheenjäseniä. Näin kaikki lähti kehittymään "kivutta ei mitään saavuteta" menetelmän mukaisista rajuista toimenpiteistä sen asian tunnistamiseen, että heikoimpien kohtien vahvistaminen oli avainasemassa kuntoutuksessa. Samoin kuin ajattelutavan muuttaminen yhdellä hoitokerralla saavutettavasta, mahdollisimman näkyvästä muutoksesta siihen, että pitkän ajan kuluessa, vaihe vaiheelta tapahtuva muutos on parempi.

Toinenkin luonnollinen valinta tapahtui matkan varrella - alussa tunsin yhtäläistä mielenkiintoa selkäydinvaurioita, traumaattisia aivovaurioita ja CP-vammaa kohtaan. Osoittautui, että juuri CP-vammaisten lasten vanhemmat olivat valmiimpia tekemään eniten töitä ja se asia ratkaisi alueen, mihin keskityin tuleviksi vuosiksi.

Minun on myönnettävä, että muutos ammattilaisten kanssa työskentelystä vanhempien kanssa työskentelyyn ja heidän opettamiseensa ei ollut helppoa. Oli muutettava sekä ajattelu- että toimintatapaa. Ei voi vain suoraan siirtää vanhempien käyttöön metodia, joka ammattilaiseltakin vaatii tuhansia tunteja oppia. Jos näin toimitaan - ei ole ihme, että tuloksia saadaan hyvin rajoitetusti - mutta valitettavasti juuri näin monet ammattilaiset tekevät opettaessaan vanhimmille kotona tehtäviä harjoituksia.

Tuntuu pahalta, kun kuulen vanhempien kertovan: "Opimme venyttelyt fysioterapeutilta saamistamme kuvista" tai "Fysioterapeutilta vei 5 minuuttia näyttää, kuinka venytykset tehdään". Kuinka voi toivoa edes mahdollisuutta saavuttaa maksimaalisia tuloksia ei-invasiivisillä metodeilla, kun lähestymistapa on noin pintapuolinen.

Sen sijaan - katsopa kehonrakentajille suunnattua aikakausilehteä - hämmästyisit, kuinka yksityiskohtiin kiinnitetään huomiota. Jokainen pieni näkökohta otetaan esille; kuinka eristää lihas, kuinka säätää kulmaa ja aluetta; kuinka monta toistoa pitää tehdä ja kuinka usein jne. Siellä on neuvottu tarkat protokollat, on kiihkeitä keskusteluja jokaisesta pikku yksityiskohdasta. Ja mikä on kaiken päämäärä? Saada taas puoli tuumaa lisää mittaa hauikseen. Enkä vieläkään ole tavannut vanhempia, joille ammatillinen ohjaaja olisi opettanut kotikuntoutusmenetelmää läheskään samanlaisella tarkkuudella. On sääli, että tämä on tilanne, mutta samalla se avaa mahdollisuuksia ja vain vahvistaa sitä, mitä olen aikaisemminkin sanonut: ammattilaisten keskuudessa ei-invasiivisia metodeita ei oteta tarpeeksi vakavasti.

Kuitenkin - eksyin taas - palataan ABR:n tarinaan. Ajan kuluessa olen nähnyt CP-lapsilla yhä parempia tuloksia ryhdin parantumisessa ja liikkumisessa. Muutokset tulevat samassa tahdissa kun vanhempien opettaminen parantuu. Niinpä vakuutuin yhä enemmän siitä, että avainasemassa kehittymiselle oli ennen kaikkea lapsen vahvistaminen eikä väkipakolla tehty asentojen korjaaminen. Olin menettänyt mielenkiintoni manipulaatioihin, asentokorjauksiin, jäsenten ja lihasten vapauttamisiin ja kaikkiin vastaaviin oikopolkuihin ja keskityin kokonaan lasta vahvistaviin kotikuntoutusmenetelmiin.

Sanoin aikaisemmin ja sanon sen vielä monta kertaa - uskon, että ei-invasiivisille metodeille ei koskaan annettu kunnon mahdollisuutta, koska lääketieteen ammattilaisilla on hyvin rajoitettu määrä työtunteja käytettävissään lasta kohti. Tästä rajoituksesta huolimatta heidän ajatusmaailmaansa ei kuitenkaan sovi se toimintatapa, jossa hoidon toteuttaminen luovutettaisiin vanhemmille, koska he ovat ainoita, joilla riittää intoa ja jotka ovat valmiita kuluttamaan tarpeeksi aikaa lapsen heikoimpien kohtien vahvistamiseen. Vanhemmat ovat ainoita, joilla on riittävästi aikaa ja päättäväisyyttä tähän työhön ja todella tuntevat lapsen. Yhdelläkään ammattilaisella ei ole kaikkia näitä ominaisuuksia.

Valitettavasti lääketieteen ammattilaiset ovat liiaksi omaan ammattiinsa keskittyneitä - heidän on mahdotonta luovuttaa vanhemmille pääroolia. Sen seurauksena mielestäni nykyään kuntouttamisessa luotetaan liiaksi invasiivisiin tapoihin, kuten leikkaukset, myrkyt, väkipakolla venyttäminen jne. Vuosia sitten luin eläkkeelle jääneen kirurgin toiveen: Toivottavasti jonakin päivänä ei-invasiiviset metodit parantuvat siinä määrin, että kirurgi voisi kääriä telttansa ja lähteä kotiin. En tiedä oliko hän tosissaan sanoessaan sen, mutta minä otin tuon omaksi kutsumustehtäväkseni.

Päämääräni siis on kehittää metodeita ja kotikuntoutusmenetelmiä, jotka antavat vanhemmille mahdollisuuden vaikuttaa lapsensa kehitykseen ja myös parantaa opetustapoja niin, että vanhemmilla on tarvittavat taidot ja tiedot tullakseen aina vain tehokkaammiksi tässä työssä.

Aloitin omin voimin 8 vuotta sitten. Matkanteko ei ole aina ollut ihan kitkatonta, mutta uskallan sanoa, että ABR-ohjelmassa on edistytty paljon. Oman mittapuumme mukaan olemme kasvaneet lukumäärältämme merkittäväksi. ABR-keskukset ympäri maailman Kanadasta Euroopan kautta Singaporeen huolehtivat noin 500 lapsen (suom.huom. vuonna 2013 n. 800 lapsen) kuntoutuksesta. Ja kasvu jatkuu.

ABR:llä on varmasti tänä päivänä paljon tehokkaammat harjoitukset, tekniikat ja vanhempien opetusmenetelmät kuin vaikka viisi vuotta sitten. En tiedä kuinka paljon lähempänä olemme päämäärää, jossa kirurgi voisi tosiaan kääriä telttansa. Koska todellisuudessa - telttaa ei tietenkään ole - vaan ennemminkin teräsbetonista tehtyjä linnoituksia. Joka tapauksessa olen optimistinen.

Keskitymme paljon videoiden ja valokuvien avulla tapahtuvaan dokumentointiin ja meille on kertynyt niistä valtava arkisto vuosien kuluessa. Olemme laatineet perusteellisuudessaan vertaansa vailla olevan järjestelmän, joka avulla arvioidaan lapsen kehon tilaa. Ymmärtääksemme CP-lapsen biomekaniikkaa, keskitymme paljon matemaattiseen mallinnukseen.

Katson positiivisin mielin tulevaisuuteen. Eikä suurimpana syynä ole edes ABR-keskusten asiantuntemus ja niissä tehty kova työ, vaan TE olette siihen suurin syy. Te, erityislasten vanhemmat. Meille antaa voimia teidän päättäväisyytenne parantaa lapsenne elämää. Ilman teidän päivittäin tekemäänne työtä ABR-terapiaa ei koskaan olisi syntynyt, saatikka sitten kasvanut maailmanlaajuiseksi.

Olen mielestäni todella onnekas, kun saan olla tässä osallisena ja auttamassa vanhempia, joita kohtaan tunnen suurta kunnioitusta.

Nykymaailmassa on vallalla kulutuskulttuuri ja itsensä hemmottelu, mutta ABR-keskuksissa tapaa erilaisia ihmisiä, lapsilleen omistautuneita vanhempia, joilla on perhearvot tallella ja jotka ovat valmiita tekemään henkilökohtaisia uhrauksia parantaakseen lastensa elämänlaatua.

Se on sekä suuri kunnia, että vastuu, jonka mukaan minä henkilökohtaisesti, sekä ABR-tiimit ympäri maailman yritämme elää, jotta täyttäisimme tämän aseman tuomat vaatimukset.

Alkuperäinen teksti englannin kielellä

Sivun alkuun